Mitään niin ällöttävää kun punkit en tiedä olevankaan! Tänään rapsuttelin Twiggyn tukkaa ja sormi osui johonkin "piikkiin". Kaivelin sen kohdan ihoa esille ja siinä oli kummallisesti näkysivissä kaksi mustaa piikkiä. Ihmettelin, mistä ne on, kunnes niiden välistä alkoi työntyä oranssi pallo, joka laajeni koko ajan. Punkii perkelehän se siellä. En ole tiennyt että ne pirulaiset menevät ensin jokun ihoon uppeluksiin ja sitten raahaavat perseensä näkyville niiden sojottavien jalkojen väliin. Ällöttää!

odottelin kaikessa rauhassa että se sai persiinsä kokonaan näkyviin ja sitten vaan nips pinseteillä paskiainen ulos. Ja ei muuta kun vähän sytkärillä hiillostusta ja vesiliukumäkeen vessanpönttöön, heippahei.

Mä en voi käsittää miksi tommosia elukoita on. Sen vielä tajuan että on ampiaisia ja muita pistäviä ötököitä, mutta että semmosia jotka menee pää edellä toisen ihoon ja jättävät perseensä näkyville!

Eestin reissulla törmättiin merenrannalla samanhenkisiin ötököihin ja niin kivaa oli, kun niitä löytyi sängystä. Seuraava yö meni uneksiessa, että niitä on kädet täynnä. Nyt kutittaa koko ajan jalkoja ja päätä, tuntuu ihan siltä että pää on täynnä mönkiviä punkkeja..hysteeristä.

Talvi ei ole mikään mun lempivuodenaika, mutta se hyvä puoli sen tulossa on, että eipä ole noita punkkeja riesana.

Meillä on ollut hoidossa ruotsalainen harjakoira ja tässä on ruotsioppia saanut muutkin koirat. Lauantaina neiti lähtee meiltä jatkamaan matkaansa, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että mieli tekisi sanoa, ettei sitä saa viedä minnekään(minähän todella tarvitsen sen yhdeksännen koiran...Erityisesti kun olen sitä mieltä että koiria pitää olla parillinen määrä, joten se yhdeksäs tarkoittaisi automaattisesti myös kymmenettä!)

Tuo ruotsalais pimu on kyllä ihmeen hyvin asettunut tähän meidän porukkaan. Annie kyllä oli sen tullessa sitä mieltä, että mitäs tulet tänne hienostelemaan ja yritti toivottaa sen tervetulleksi perinteisällä suomalaistuneen-Annien tukkajuhlilla. Pistin pisteen sille touhulle tykkänään ja sen jälkeen ei ole kähinöitä ollut. Tai no, ainakaan sen ruotsilikan kanssa.

Kas kun Minakin palasi viikonloppureissultaan sunnuntaina ja sitähän Annie ei voinut kestää, ensin tänne tulee joku vieras hupakko ja sitten tuo lauman oma pissiskin ilmestyy leuhkana jostain. Annie selvästi päätti että tämän toivotan kyllä tervetulleksi kunnon rähinällä. Ja hetken perästä sainkin repiä Minaa ja Anniea irti toisistaan. Minakaan ei nykyään enää alistu niinkuin joskus ja sen seurauksena Ansuli paran silmäkulma aukesi. Rähäkkä loppui lyhyeen kun kävin vähän ojentamassa likkoja. Se on ihme juttu tässä akka laumassa, että pakko välillä kokeilla miten käy, jos vähän tapellaan. Eikä kaikki syy tokikaan ole Annien, kyllä tuo Minakin osaa olla ja yllyttää sitä tappeluun.

Näiden pikku kähinöiden jälkeen täällä on onneksi ollut rauhamaassa ja kaikki taas sovussa keskenään, jopa tuo ruotsintulianen on otettu porukkaan mukisematta mukaan.

Joskus tämän blogin alussa kirjoittelin sateesta, ne on täällä taas! Ovat olleet jo jonkin tovin, mutta toivoin että ne jo lakkaisi. Tänäänkin kun on vapaapäivä, niin eiköhän vaan ole koko päivän tihuttanut vettä. Britti-ilmasto, sanoo mun työkaveri.
Pitäsköhän muuttaa jonnekin pohjoisemmaksi, liekö se auttaisi. Tai sitten täytyy hankkia itselle ja koirlle kunnon sadevarusteet, jos tätä perhanan satamista aikoo vaan jatkua. Se vaan, että inhosin päiväkodissa lapsille kuravaatteiden pukemista, joten tuskin rakastaisin pukea niitä koirillenikaan.

Se hyvä puoli on tässä sadesäässä, että tulee tehtyä sitten kotona jotain, vaihdoin verhot keittiöön(jonne en muuten vieläkään ole saanut hankituksi sitä keittiön pöytää!) ja olohuoneeseen. Keittiössä on semmoset oranssivalkoiset 70-luvun verhot ja olohuoneessa ihanat sinapinkeltaiset niin ikään 70-luvun verhot. Näin kesällä tämä retroiluinto aina iskee, heh.

Sen lisäksi, että sain verhoja vaihdeltua, sain myös treenattua koirien kanssa kontaktia. Maida kyllä huvittaa näissä treeneissä, sen kanssa en niin kovasti ole vielä treenaillut, joten se ei oikein taida ymmärtää ihan että mistä on kyse. Niinpä se kiemurtelee mun sylissä ja lattialla ja haastaa leikkimään. Ja kun ei sitä sen kouhotusta voi katsoa nauramatta, niin sehän riemastuu naurusta lisää ja alkaa vaan temppuilla enempi. Katsotaan saanko mä koskaan sitä seisomaan nätisti, tai sitten pitää aina ennen kehäänkin menoa nauraa ja kohkata, että se malttaa keskittyä siihen mitä ihan oikeasti ollaan tekemässä.

Lauantai aamuna suunnattiin Jennin kanssa kohti Forssan koiranäyttelyä.Kaikki meni hyvin ja löydettiin pienten arpomisten kautta perille. Jenniltä oli Cilla mukana ja minulta Twiggy, sekäOrimattilasta Malla ja Tomi toivat Meldan paikalle. Junnunarttu kehässä Meldan kanssa pyöriminen oli lähinnä mielenkiintoinen kokemus. Melda käy aika kierrokislla näyttelytilanteissa ja tämä kerta ei tehnyt poikkeusta, neiti puri mua sormesta kaikessa siinä tohinassa. Pöydällä se keksi alkaa murista tuomarille..täti vaan sanoi: i hope she wont bite me. Mihin minä vastasin tosi varman kuulloisena: No she wont bite (ja ristin mielessäni kaikki sormet ja varpaat, ettei Melda tosiaan keksi rouhaista), Onneksi niin ei käynyt ja ihan hyvällä arvostelulla hoidettiin homma ja saatiin EH.

Twiggyn kanssa avonarttujen kehässä meno yltyikin hauskemmaksi. Ensinäkin tuomarin kysyessä ikää, vastasin two months..Ja tädin ilme oli kyllä hyvä, se kysyi Really? Isn´t she quite big for being two months? Vähän nauratti, selitin sitten että tarkoitin kyllä sanoa two years and four months.

Twiggy kulki kivasti tällä kertaa ja mä olin niin iloinen siitä.

Ainoa asia mikä huoletti oli että mulla oli koko päivän ollut ongelmia kenkien kanssa, olen ihan vakuuttunut että ne on mulle sopivat, mutta viileällä ilmalla mun jalka kutistuu ja ne kengät muuttuu isoiksi. Mulle naurettiin kun selitin tätä teoriaa, mutta osoitin sen oikeaksi Twiggyn kanssa kehässä ollessa, toinen kenkä nimittäin alkoi siinä kehää juostessa pahasti lonksua ja tein nopean hätäratkaisun ja hyppäsin pois kengästä ja jatkoin kehän loppuun vain toinen kenkä jalassa. Twiggyn kannalta tilanne oli vissiin hauska koska huomasin että sekin pisti parastaan, kun äiskä tuolla lailla innoissaan loikkii!

Kierroksen lopussa tuomari pysäytti meidät ja totesi: You was just like cinderella!
No joo, kehätoimitsija haki mun kengän ja siinä sitten saatiin twiggyn arvostelu kirjattua. Paras narttu kehään menin suosiolla ilman kenkiä, ettei äskeinen kengistä hyppiminen toistuisi. Siellä meitä ei kuitenkaan onnistanut, eikä Twiggy sijoittunut. Olin kuitenkin tyytyväinen arvosteluun ja siihen että Twiggy taas kulki iloisesti kehässä.

Johan on taas tavan vatipäitä liikenteessä. Menin koirien kanssa koirapuistoon, sille puolelle missä tuppaa yleensä olemaan pienet koirat. Molemmat puolet oli tyhjänä ja leikittiin koirien kanssa siinä. Jonkin ajan päästä sinne aidan toisella puolella kulkevalle tielle ilmesty joku ukko koiransa kanssa. Meidän tivoli lähti riemusta kiljuen aidalle räkyttämään. Äijä sitten seisoi vaan koiransa kanssa siinä, kun se ei liikkunut eteenpäin, menin lähemmäs, että joskos sedällä on asiaa. Ja olihan sillä, se kysyi enkö saa koiria hiljaiseksi. Kohautin olkia ja sanoin että se voi nyt olla aika vaikeeta kun ne vaan tönöttää siinä. Se setä raivostu ihan älyttömästi siitä ja raivosi jotain koirien haukkumisesta. Minusta nähden koirat saa kyllä hemmetti ulkona haukkua, kun ei ne täällä kotona juuri ääntä pidä.

Aikansa se setä hoki vittua ja perkelette siinä ja tempoi omaa koiraansa. Kun mä sitten erehdyin kysymään, että miksi helvetissä se ei vaan kävele ohi, niin se alko huutaa että mä päästän tän flexin jarrun irti.

Mua alkoi kieltämättä vähän huvittaa, sanoin että teepä se. Hullu ukko, päästi sen koiran juoksemaan flexin mitalla aidan sillä puolen, sillä seurauksella, että meidän porukka haastoi sen koiran juoksukilpailuun ja sehän juoksi , niin että flexi kietoutui puiden ja puskien ympärille. Ilmeisesti myös se oli jotenkin mun syy, kun ukko meni punaiseksi ja huusi vittua ja perkelettä nyt suoraan mulle. Katsoin vaan sitä suu auki, että tuon ikäinen ihminen ei osaa käyttäytyä.

Lopulta se vihoviimeinen laholatva älysi ottaa ja lähteä eteenpäin ja meni siihen viereiseen aitaukseen.
Annoin koirien hetken juosta aidanviertä sen toisen kanssa, kun kaikki osapuolet selvästi siitä nautti. Se ukko istui siellä vaan penkillä ja ilmeestä ja huulten liikkeestä päätellen kiroili edelleen ja toivotteli mua jonnekin. Lopulta otin koirani ja me lähdettiin puistosta. Toivon että näen sen sedän jossain vaiheessa niin ettei mulla ole omat koirat mukana, sillon mä vähän kerron sille miten ihmisille puhutaan.

Molempia oli tarjolla viikonloppuna, kun koirien kanssa suunnattiin Orimattilaan, Koiviston perheen luo kyläilemään, tosin muu perhe äitiä lukuun ottamatta sai häädön kotoa.. Lauantai meni ihan siivillä jaaritellessa kaikesta ja koiria pyörittäessä. Melda innostui lenkillä pullistelemaan oikein kunnolla, kun oli iso porukka koiria "turvana", Minni taas ei juuri meidän tyypeistä välittänyt, vähän kävi haistamassa ja otti sitten jommankumman meidän ihmisen sylissä aurinkoa.

Meidän Annie rakastui siellä asuvaan luppakorvakaniin, se haisteli pupun korvia ja halusi mutenkin koko ajan seurata mitä pupu tekee. Ihmeen reipas oli se kanikin, siinä oli kuin ei mitään ja ihan kun niillä olis aina ollut kotona kymmenen koiraa.

Kun sunnuntaina sitten tultiin kotiin, oli meidän koirat niin väsyneitä, ne vaan pötkötti koko illan sohvalla, mikä sopi minulle, itselläkin oli vähän väsyntyt olo.
Täytyy kyllä sanoa, että tämä on ehkä koiraharrastuksen yksi parhaimpia puolia, sen lisäksi että löytää kasvateilleen ihanat kodit, saa myös niiden omistajista parhaassa tapauksessa todella hyvän ystävän.

Mutta valitettavasti kaikki ei aina mene niinkuin toivoisi koirien kanssa..

Ja tänään sitten tulikin vähän ikävämpiä uutisia. Taran kanssa käytiin lääkärissä ja "tuomio" oli aikamoinen, kuivasilmä. Mä kyllä olin epäillytkin sitä, mutta silti se asia iski tajuntaan vasta kun saatiin ne kaikki tipat käsiin..
Taralla on nyt oma pikku kotiapteekki kotona. Kuukauden päästä mennään kontrollikäynnille ja katsotaan onko suun kautta otettava lääke saanut kyyneltiehyeisiin mitään eloa, vai mennäänkö ihan pelkästään keinotekoisella kostutuksella eteenpäin. Taran omistajat ottivat asian hyvin, paremmin itseasiassa kuin minä. Ei ollut itku kovin kaukana, kun tilanne kaikkine lääkkeineen ja pahimpine mahdollisine seurauksineen iski tajuntaan. Luonnollisesti Taran sijoitussopimus purettiin. Nyt vaan toivon että Taran silmä pysyisi hyvänä, ei ainakaan pahenisi tuo tilanne. Muutaman kuukauden päästä ollaan varmasti jo viisaampia tämän asian kanssa.

Iloinen asia on kuitenkin se että Taralla on paras koti, mitä kuvitella saattaa ja omistajat jotka eivät turhia hysterisoi, vaan menevät päivä kerrallaan eteenpäin.